Bodom Trail - kiviä ja kantoja, umpia ja lampia

Huh huh huh. Jopa on ollut melkoinen viikonloppu. Olen poukkoillut kuin pingispallo tapahtumasta toiseen ja tempauduin tukka putkella viikonlopun keväiseen pyöritykseen. Olen viilettänyt Pirttimäestä Santahaminaan ja ylös-alas Nuuksion mäkiä. Viikonlopun tapahtumista en ole ehtinyt raportoida Instagramiin – saati sitten tänne blogin puolelle! Let’s wrap things up: Bodom, Sandis, Nuuksion kaksipäiväinen juoksuvaellus, 70 km ja 2300 nousumetriä.

Vauhdikas viikonloppu alkoi helatorstaina. Sain viime tipassa ihanalta Endorfiinikoukussa-Elinalta kutsun Bodom Trailille ja puolivahingossa löysin itseni pari päivää ennen kisaa ilmoittaumisluettelosta. Keskiviikkona Eltsussa napakka ratatreeni ja torstaina treeniohjelmassa luki ”palauttava PK 40min”. Tämä osoittautui haastavaksi rastiksi, kun tajusin, että tapahtuman uusi ohjelmanumero 6 km kisa olikin tarkoitettu lähinnä lapsille ja lähtö olisi vasta iltapäivän puolella. No äkkiäkös sitä 12 kilometriä tempaisee palauttava lenkkinä 40 minuutissa.

Kisa-aamun fiiliksiä

Olin suunnitellut matkaavani kisaan yhdessä ystäväni Heidin kanssa. Keskiviikkoiltana kotitöitä riitti yömyöhään ja rapsakka ratatreeni oli virittänyt mielialan turhankin riehakkaaksi nukkumaanmenoa ajatellen. Lopulta päätin ajella Oittaalle suorinta tietä yöunien maksimoimiseksi. Jätin oman autoni Oittaalle parkkiin ja lyhyen odottelun jälkeen yksinmatkaajat ja puolityhjät autot olivat löytäneet toisensa ja täysin autoin suuntasimme kohti kisakeskusta. Pirttimäen paikoitustilat ovat niin pienet, että tuhannen kisaajan saapuminen paikalle aiheuttaisi massiivisen liikennekaaoksen. Kyytien yhdisteleminen toimi loistavasti! 

Kisakeskuksessa kävin noukkimassa toimistosta numeron ja uusimman lisäyksen vauhdilla lisääntyvään Buff-kokoelmaani. Samalla soittelimme Heidin kanssa ristiin ja rastiin. Lopulta löysin Heidin ja Elinan kisakeskuksen liepeiltä. Naureskelimme Heidin pirulliselle kisanumerolle 666 ja höpsöttelimme pakolliset kisakuvat. Kaveruksilla oli omaa kivaa menossa ja ensimmäisen lähtöryhmän starttini lähestyi, joten jätit ystävykset kikattelemaan kahdestaan ja suuntasin lyhyelle verkkalenkille.

Pikaposet ennen lähtöä / kuva: Elina

En ollut valmistautunut kisaan muuten kuin kaivamalla edellisenä iltana vaatevarastosta kesäiset polkujuoksuvetimet. Viikonloppuna olin ostanut uudet Salomonin S-lab Sense Ultra -polkujuoksukengät, joilla en tietenkään ollut juossut metriäkään. Mallin olin toki testannut pari viikkoa aikaisemmin testilenkillä ja tuntuma kenkiin oli rakkautta ensiaskeleesta. Kisa-asussa piti tietenkin olla ripaus pinkkiä, joten säärien koristeeksi virittelin pinkit ZeroPointin kompressiosukat, joilla en myöskään ollut juossut kahteen vuoteen. Oppikirjanmukaisen kisaan valmistautumisen olisin voinut täydentää vielä kisanumeron mukana tulleilla High5:n energiageeleillä, joita en myöskään ollut testannut tositoimissa, mutta päätin pysytellä pomminvarmassa uudet kengät+uudet sukat –kombinaatiossa. Vamos!

Vamos! / kuva: Heidi Tainio

Lyhyen höntsäilyn ja venyttelyn jälkeen reippailin lähtöalueelle. Jättäydyin aivan lähtöryhmän takaosaan, koska en ollut taistelemassa kisassa edes itseäni vastaan vaan nauttimassa kisatunnelmasta. Suurin taistelu tulisi olemaan mielen malttamisessa, keulimisen välttelyssä ja pysyttelemisessä palkintosijojen ulkopuolella. Viikonloppuun tulisi mahtumaan aika monta kilometriä polkuja ja pari nousukilometriäkin, joten päätin rentoilla kisan läpi parhaan taitoni mukaan. Numerolapun kanssa se on vain todella haastavaa!

Jämptisti tasan klo 10 liikkeelle lehmänkellon kilinästä ja ensimmäinen kilometri oli helppoa laskettelua ulkoilutietä pitkin. Alkukahinoissa oli hauskaa vähän hurjastella. Polun alkuun saapuessa meno rauhoittui – tosin erään kanssakilpailijan mielestä vähän liikaakin. Lössin pakkautuessa kapealle polulle vauhti stoppasi kävelyksi muutamaksi metriksi ja hetimiten takaani alkoi kuulua närkästynyttä muminaa ”joko sitä aletaan hidastella”. Olen aina pitänyt polkujuoksijoita mahtavan rentoina tyyppeinä, joten aiheeton marmatus särähti korvaan täysin poluille kuulumattomalta valitukselta. Letkassa juokseminen tuntui muutenkin päivän rentoon fiilikseen turhan takakireältä, joten parin ensimmäisen kilometrin jälkeen hyppäsin polun sivuun, kaivoin kameran esiin Spibeltistä ja räpsin muutamia kuvia pitkospuilla taiteilevista kanssajuoksijoista. Ensimmäisen lähtöryhmän kisaajat menivät menojaan ja jäinkin pian omaan rauhaan nauttimaan kauniista lampimaisemista. Alusta oli pääasiassa todella teknistä ja sätin mielessäni juurakoita ja kivikoita. Epätasainen alusta on myrkkyä vanhalle nilkkavaivalleni ja jouduin varomaan jokaista oikean jalan askelta. Pitkospuista ja mutavellilätäköistä sen sijaan nautin lapsenomaisella riemulla – mitä enemmän muta lensi sitä hauskempaa!

Edellä juoksevan kisaajan hieno viilennythetki jorpakossa jäi ikuistamatta :)

Letkeää menoa / kuva: Onevision

Sorlammen lähistöllä alkoi jo kuulua tuttu lehmänkellojen kalkatus ja pari kilometriä juoksin kellojen äänet korvissa kohti odotettua tsemppipistettä. Alppimentorit Anna ja Janne olivat siellä paraatipaikoilla kannustamassa juoksijoita ja itse pysähdyin poussaamaan parit kisaposet kesken juoksun. Janne huuteli, että edellä meni alle kymmenen naista. Tuhisin vastaukseksi jotain palauttavasta lenkistä – en halunnut edes ajatella kisaavani!

"Lauralla on aina aikaa poseerata" :) /kuvat: Anna Marin

Puolimatkan jälkeen kollegani Lotta tuli ohitseni todella kevyellä askeleella. Tsemppasin Lottaa jatkamaan hienoa juoksua ja omakin vauhti kiihtyi itsestään. Viimeiset kilometrit olivat teknisesti helppoa ratsastusreitin pohjaa ja viimeisen ylämäen innostuin oikein juoksemaan. Vauhdinhurmassa pummasin huolimattomuuttani yhden risteyksen ja kurvasin lyhyen kunniakierroksen viimeisen kilometrin alkajaisiksi. Maalisuoralla kiristin kaksikymmentä metriä, etteivät takanani kirineet miehet päässeet ohitse.

Minun uusi lelu: Suunto Vertical Lime ;)

Maalissa herkuttelin kattauksella banaania, suolakeksejä ja urheilujuomaa ja eksyin myös ihastelemaan Salomonin värikkäitä kevätuutuuksia. Limenväriset kevätvermeet ovat ihan must, joten ilmoittautumisen mukana tulleelle Amer Brand Storen alennuskupongille todellakin tulee käyttöä! Rennon kisan ansiosta minussa oli virtaa kuin sähköpaimenessa ja jäin kolmeksi tunniksi loikoilemaan maalialueelle ja päivittämään rusketusta. Miesten voittaja Henri Ansio ja naisten ykkönen Jaana Leivo tulivat maaliin kuten ministerisarjan ykkönen Alexander Stubb. Moikkailin maalialueella kavereita ja lopulta jäin miettimään treenikaverini Kimmon kanssa, millaista palautetta tämän päivän palauttavasta treenistä tulee valmennusportaan puolelta... 

Jaana Leivo

Henri Ansio

Oli kuulemma ministerin hitain puolikas :) 

Osallistumiseeni kuului myös keittolounas, joten katoin piknikin maalialueen reunamille. Heidiä ja Elinaa en enää bongannut kisatohinassa. Töiden kutsuessa reippailin Kunnarlantien risteykseen, josta minulle järjestyi käden käänteessä paluukyyti Oittaalle.

Kaikkinensa tapahtuma oli todella hienosti järjestetty. Tuhannen kisailijan kuljetus kisapaikalle oli viilattu fiksusti: keskustasta pääsi kisabusseilla ja Oittaalla kyytien yhdisteleminen toimi mallikelpoisesti. Reitille oli ujutettu upeita lampimaisemia ja voin vain kuvitella millaista hupia 9 kilometrin ”Ummet ja lammet” –lisälenkki on tarjonnut. Ja kesäkin tuli kuin tilauksesta! Parhautta <3 

Oikeasti parhautta

Bongaa kuvasta ministeri

Kisan kovinta kärkeä

Mitä sitä sitten seuraavaksi keksisi? Heittäkääpä joku hauska tapahtuma, josta polkuhöntsääjä voi nauttia kamerakin kädessä!

Aurinkoisin kevätterkuin,

Laura

ps. Uhkapeli kannatti - uudet kengät toimivat kuin unelma!