Helsinki Half Marathon #webonkhelsinki

Kevään kolmas puolimaraton on takana. Helsinki Half Marathonilla järjestelyt pelasivat kuin se kuuluisa junan vessa, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja koko viikon myrskyisenä riehunut tuulikin ymmärsi kääntyä lauantaiaamuksi myötäiseksi etelätuuleksi. Tuloslistalla taakse jäivät koomisesti niin Anne-Mari Hyryläinen kuin Minna Lamminen. Eikö tässä ole ainekset endorfiineja tihkuvaan kisaraportiin?

Ei todellakaan.

Kevät on juoksujen osalta kulkenut kuin unelma. Ennätykset ovat parantuneet aivan käsittämättömin harppauksin ja melkein kisa kuin kisa on ollut edeltäjäänsä parempi. Jo talvella mietin mitä sitten, kun eteen tulee kisa, jossa tossu ei nouse ja jään tulostavoitteesta minuuttikaupalla. Nyt se tilanne on koettu eikä viimeisten päivien fiilikset ole olleet kovinkaan mieltäylentävät.

Kisapäivä starttasi aikaisin, koska lähtölaukaus pamahti suuren maailman malliin jo klo 08:40. Uusittu juoksureitti kulki kaikkien isojen matkustajasatamien kautta ja juoksijoiden oli oltava poissa lauttamatkailijoiden tieltä. Itselleni aikainen lähtö ei ollut ongelma, vaikka olenkin vannoutunut aamuntorkku - kisapäivän energinen jännitys hätisti minut ylös sängystä jo aamuviideltä reilusti ennen kellonsoittoa. Odottavissa kisatunnelmissa luukutin fiiliksennostatusbiisejä ja fiksailin aamupalaksi kevyemmän linjan suklaasmoothien parilla banaanilla terästettynä. Starttiin oli vain kolme tuntia aikaa enkä edellisen kisan kylkipistokset muistaen halunnut syödä mitään kuitupitoista. Lisäevääksi nappasin vielä kolmannen banaanin, luottoenergiajuoman ja yhden Enervitin nestemäisen geelin. Aamuseitsemältä suuntasin kisatamineissa kohti metroasemaa ja kahdessakymmenessä minuutissa olin pelipaikalla.

Täydellinen kisapäivän aamu

Keskittymiseni oli täysin kisassa ja olin tarkoituksella jättänyt sopimatta kaveritreffit ennen kisaa. Fiilistelin lähtöalueen tunnelmaa ja jäin suosiolla Musiikkitalon edustalle verkkailemaan kevyesti kroppaa auki. Kisakeskuksessa kavereita olisi riittänyt jonoksi asti ja lämmittely olisi rajoittunut vain kielenkantojen availuun. Kavereista ihanan reipas Katri verkkaili ohi ja huutelimme nopeat kisatsempit toisillemme. Puoli tuntia ennen starttia nakkasin repun varustesäilytykseen ja suuntasin Töölönlahdelle juoksemaan alkulämmöt. Juoksukoulukavereita tuli tasaisena virtana vastaan ja heiluttelimme tsemppitoivotuksia puolin ja toisin. Hymy oli korvissa, koska jalat olivat aivan unelmat. Se fiilis on niin mahtava, kun ensimmäisistä askelista tietää, että juokseminen tulee olemaan yhtä juhlaa!

Little did she know.

Kymmenen minuuttia ennen starttia kurvasin kohti lähtöaluetta ja ehdin tehdä vielä viimeisen hermostuneen bajamajavisiitin. Tällä kertaa Bajamajoja oli melkein enemmän kuin juoksjoita, joten viimevuotiset palautteet WC-jonojen pituudesta oli otettu johtoportaassa kuuleviin korviin. Höntsäilin Baanan alkuun ja reunakivetysten kautta loikin omaan lähtökarsinaan 1:40-jänisryhmän edelle.

Tällä kertaa lähdin maltilla liikkeelle, koska en halunnut toistaa HCR-virhettä liian reippaasta aloituksesta. Suunto näytti tuttuun tapaan ihan omiaan Baanan rännissä, joten juoksentelin ensimmäisen kilometrin fiilispohjalta 4:30/km pintaan ja samaa tasaista vauhtia jatkoin Meripuiston läpi kohti Kaivaria. Alkuun juoksu oli hieman tukkoista, mutta ensimmäisen vitosen jälkeen meno alkoi maittaa oikein kunnolla, kun pääsin laskettelemaan Olympiaterminaalilta loivaa alamäkeä kohti Kauppatoria. Torikahviloiden välissä oli hauska puikkelehtia lokkiverkkojen alla. Presidentin linna ja Uspenskin katedraali jäivät taakse ja mukavassa myötätuulessa jatkoin matkaa kohti pohjoista. Pari kilometriä lensivät jopa 4:20/km vauhdilla. HCR:n mäkibonkkailusta viisastuneena himmailin kevyesti ennen Hakaniemen siltaa ja nousun rasitukset huuhtoutuivat nopeasti reippaassa laskussa kohti Merihakaa. Samalla ohitin klubikavereista Kimmon ja Jaakon ja hyppäsin parin Adidasheimon tyypin kelkkaan. Toisen juomapisteen jälkeen sain jopa jotain flow’n kaltaista päälle ja maisemallisesti tylsimmät osuuudet Suvilahdesta Arabianrantaan taittuivat kevyesti rallatellen, vaikka onnistuinkin pudottamaan itseni Joonas Laurilan ja kumppaneiden kyydistä juomapisteellä.

Itselleni urbaanin asfalttiviidakon ja viivasuoran reitin jatkuminen olisi sopinut loistavasti. Olisin jatkanut maaliin kuin juna. Sen sijaan reitti kaartoi asfaltilta idyllisiin Arabianrannan maisemiin. Asfaltti vaihtui hiekkatieksi ja oma juoksu loppui kuin seinään. Vauhti putosi 4:45/km pintaan ja samalla syke tuli parilla pykälällä alas. En tuntenut jalkojani ollenkaan. Mieli halusi juosta ja sydän olisi jaksanut. Korvien väli käski jalkoja liikkeelle, mutta mitään ei tapahtunut. Olin hädintuskin hengästynyt, mutta silti en päässyt eteenpäin. Törmäsin puolimaratonin seinään ja vauhdilla. Mistään ei krampannut, mistään ei pistänyt, mutta kun ei niin ei. Juoksu oli siinä.

Juoksuhiekassa tarpominen söi naista pahemman kerran. Vanhankaupunginlahden sillalle nouseminen oli kuin kipuamista kuudenteen kerrokseen päivystysmaanisten shoppailuövereiden jälkeen. Saara, Kati ja Timo tulivat vielä iskuetäisyydellä vastaan, mutta jaksoin hädin tuskin heilutella tsemppipeukut. Kääntöpisteellä yritin houkutella jalkoja jaksamaan mentaalivalmennuskikoilla – puoliväli oli jo reippaasti ohitettu ja kotimatka oli alkanut – mutta mikään ei toiminut. Raahauduin kohti Mäkelänrinteen nousua, joka meni ihan siedettävästi tasaisen vauhdinjaon taktiikalla. Maltoin ottaa ensimmäisen mäkipuolikkaan maltilla, koska tiesin mäen jatkuvan vielä raastavasti Pasilan puolella. Nousun päällä heitin vettä päähän ja naamalle ja yritin rentouttaa menoa alamäessä. Askel alkoi tuntua hieman paremmalta asfaltilla, mutta ne kuuluisat eväät oli syöty jo viisi kilometriä aikaisemmin. Piknikillä oli tuhraantunut aikaa niin paljon, että mitään kronilogisesti järkevää juoksusta ei tulisi jäämään käteen. Hipsutin radan varteen ja kevyessä vastatuulessa kilometrit taittuivat pari sekuntia alle 4:35/km-vauhtia. En edes yrittänyt tapella vastaan vaan pudottauduin välinpitämättömästi Töölönlahden rannoille. Edeltävinä päivinä olin juossut viimeisen kilometrin mielessäni monta kertaa läpi ja olin henkisesti valmistautunut raastamaan kilometrin ilman mitään rajoja ja itsesuojeluvaistoa. Kontrasti todellisuuden kanssa oli tuskainen. Tyydyin jatkamaan matkavauhtia, kunnes viimeisellä ”500m maaliin” –kyltillä juoksun rumuus ja raakuus löivät vasten kasvoja. Aikaa olin tuhrannut jo reilusti yli Berliinin ennätyksen ja loppukirilläkin viimeiseen rutistukseen kuluisi kaksi minuuttia. Minua ei kiinnostanut pätkääkään olisiko aika 1:37 vai 1:38. Lopetin kisan siihen. Ulkokultaisesti juoksin maalialueelle, kunnes pari metriä ennen maaliviivaa vaihdoin kävelyyn. Valmentajani oli sattumalta nähnyt maaliintuloni ja juoksuni oli näyttänyt ”vihaiselta”. No sitä se kirjaimellisesti olikin lettejä myöten.

Jaksoin olla viisi minuuttia vihainen. Pyyhälsin maalihuollon läpi. Tarjolla oli Lidlin Sportyfeel –tuotteita ja Vaasan Vahva kunto -leipää. Huolta-alueen antimet nauroivat minulle päin geelinkuorruttamaa naamaa – kyllä oli sportyfeelit ja vahvat kunnot kaukana tästä urheilujuhlasta. Mitali oli viimevuotiseen tapaan UPEA ja sain sen vielä tuttavaltani, mutta hädin tuskin osasin sanoa kiitos Annikan aurinkoiselle hymylle ja onnentoivotuksille. Raivosin tieni juottopisteelle, jossa kumosin pikavauhtia kolme mukia vettä kurkusta alas. Halusin vain pois – ihan sama minne. Kävelin suoraan varustesäilytykseen ja onneksi tiskin takana ei ollut tuttuja kyselemässä kuulumisia. Mistään välittämättä vaihdoin kuivat vaatteet päälle ja pyyhälsin ovesta ulos. Klubikavereista Maija ja Kimmo tulivat ennätysvauhtia maaliin ja itse harpoin ennätysvauhtia kohti Musiikkitaloa. En halunnut kuulla enkä nähdä mitään. Kiukun vaihtuessa suruksi olisin alkanut itkeä, jos olisin pysähtynyt. Lopulta juuri maaliin tullut ystäväni Heidi sai hihastani sen verran kiinni, että pakomatkani tyssäsi siihen. Heidi, onneksi juuri sinä olit siinä – entisenä kilpaurheilijana ja nykyisenä juoksijaystävänä ymmärsit mielenliikkeeni sillä hetkellä paremmin kuin kukaan muu ja osasit sanoa juuri oikeat sanat oikealla hetkellä <3 Työkavereistä myös Jussi sattui paikalle ja jouduin pakosta ryhdistäytymään.

Minulla ei ole mitään järkevää syytä, miten kolmesta minuutista korvien väliin voi aiheutua niin suunnaton kriisi. Helsinki Half Marathon oli itselleni kuitenkin kauden pääkisa ja minulla oli käsissäni täydellinen päivä juosta se täydellinen kisa. Tällä kertaa jalat eivät vain olleet asiasta yhtämielisiä. Seitsemän kuukauden projekti sai tyhjentävän päätöksen. Kausi starttasi nurinkurisesti hieman liiankin vauhdikkaasti, kun jo kauden avauskisassa kohdalle sattui se pöljä päivä ja puolikkaan ennätyksestä siivutin pois melkein kymmenen minuuttia. Täydellisen juoksun jälkeen ei kelpaa mikään muu kuin toinen vielä täydellisempi juoksu. Perfektionisti, endorfinisti ja kympin tyttö kuiskivat olallani kuorossa: ”1:38:22 aika on rimanalitus”. Ihan sama, vaikka viime vuoteen verrattuna aika oli kahdeksan minuuttia parempi.

Mikä sitten meni vikaan? Ei oikeastaan mikään. Ei se kunto ole minnekään kadonnut – 4:30/km vauhti ei olisi ollut kivaa ensimmäisten 12 kilometrin aikana, jos kunto olisi ottanut lopputilin ja downshiftannut ilman ennakkovaroitusta. Berliinin verrattuna valmistatuminen on ollut mutkikkaampaa, koska elämään on ollut pakko mahduttaa viimeisen kuuden viikon aikana kymmenen päivystystä. Nautin päivystämisestä, mutta pitkät yöt jättävät väistämättä jälkensä elimistöön. Juoksun paras puhti jää sinne aamuneljän tunteihin – sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ja tietenkin toinen rakkauden kohde kummittelee myös jaloissa: intohimoni kisoja kohtaan. Kolme puolikasta ja yksi reipas kymppi kahdessa kuukaudessa perustreenien päälle on tiukka kombinaatio. Jatkossa minun on keskityttävä enemmän prioriteettilistan ykkösiin, jos haluan oikeasti nasauttaa vielä kovempia tuloksia tauluun.  

Itseni kanssa vietetty vähemmän laadukas aika viimeisellä yhdeksällä kilometrillä resetoi kovalevyn tehokkaasti. Päivä meni kuin sumussa. En jaksanut olla vihainen – tunnelmia kuvaa parhaiten sana tyhjyys. Nuhjustin kotiin ja suihkun kautta menin päiväunille. Välikuoleman kautta suuntasin ajatukset Välimeren rannoille ja kaadoin puolet vaatekaapin sisällöstä matkalaukkuun. Tämä leidi ottaa nyt parin viikon loman töistä, juoksusta ja omasta elämästä ylipäänsä. Jatkan kovalevyn resetointia täällä Nizzassa, jonne lähdin heilumaan kaverin järjestämälle tanssimatkalle. Lenkkarit sentään pakkasin lomalle mukaan.

Alors, on danse!

-Laura <3

ps. HHM:lla Anne-Mari Hyyryläinen oli 1:40-jänis ja Minnakin taisi juosta kisan ihan PK-lenkkinä...jos joku jäi ihmettelemään 1:15-puolimaratoonareiden sijoituksia tuloslistalla ;)

"There was a time, dark and divine

Exciting and new, shameful untrue

Free to explore, we had it all

Towering trust, insatiable lust"

(Röyksopp: Sordid Affair)