Juoksukausi 2014 on virallisesti poksautettu auki.
Shampanjan sijaan lauantaina virtasi hiki, urheilujuoma ja energiageelit pitkin
rinnuksia. Terveiset Helsinki City Runilta 2014!
The Time Zone: Honolulu
Valmistautuminen yhteen kauden pääkisoista oli epätodellinen,
epäadekvaatti ja kaikkinensa epäkelpo: kaksi vuorokautta kotimatkailua kolmentoista
aikavyöhykkeen läpi, aamuöistä heräilyä klo 04 ja valmistavalla viikolla nolla
juoksukilometriä. Olin niin väsyksissä, etten edes huomannut, että
valmennusohjelma pääsi loppumaan. Kriisi! Yleensä olen hyvissä ajoin tarkasti
raportoinut tulevien viikkojen päivystykset, matkapäivät, kissanristiäiset,
alennusmyynnit ja kuun liikkeet valmentajalleni, jotta ohjelma natsaisi muun harrastuksia
häiritsevän elämän kanssa.
Expoilua puumatrikoita etsien
Nysäviikko loppui sateeseen ja tuuleen. Epätodellisella
fiiliksellä hypin yli tulvivan Mannerheimintien kohti Kisistä. Juoksukevään huipennus oli edessä, mutta oloni oli lähinnä pöllämystynyt. Osallistujapaketti, varustepussukka ja kisapaita messiin. Tämänvuotinen Asicsin
kisapaita oli mahtavan värinen. Sekoitus pinkkiä ja oranssia – tykkäsin!
|
Nimi listassa, elämä edessä |
|
Kartalla ainakin toistaiseksi |
|
Tykkäsin! |
Expossa törmäsin myös HCR Street Team –kolleegaani Lauraan, ja kruisailimme
kamerat kädessä ympäri Expoa. Päätavoitteemme oli hankkia Street Teamille Night
Run varustukset, mutta valitettavasti Asicsin kauden kuumimmat juoksutrikoot
olivat loppuunmyyty! Kriisi nro 2! Kuvitelkaa vain expon myyjän ilme, kun kaksi
blondia meni pokkana kysymään: ”Onko teillä vielä puumapöksyjä myynnissä?” Sen
verran olin loman jäljiltä USD-shoppailukrapulassa, ettei mukaan tarttunut kuin
yksi hieno Spibelt – ja tietysti se ovella jaettu hervoton
Keiju-margariinipönäkkä!
|
#puumatrikoot kuva: Zalando |
Ilta kului hieman levottomissa fiiliksissä – iltasmoothieen
taisi tulla pikkaisen liikaa kaakaonibsejä. Varustetestaustulokset ja viime
hetken valmistautumisvinkit jaoimme Runner’s High’n Facebook-ryhmässä.
|
Yksi yliväsynyt juoksija |
Joko mennään?!
Tuttuun tapaan ponkaisin aamulla ensimmäisen kerran hereille jo klo
04. Tunnin verran heiluin jalkeilla pyykkejä viikkaillen ja uusinta
Juoksija-lehteä lukien. Lehdessä oli tosi loistavia maratonvinkkejä Ritva
Melenderiltä – ohjeet kolahtivat ainakin itselleni. Oli myös hauska lukea Tanja
Pihan uusinta kolumnia: pienessä maailmassa hän oli ollut samaan aikaan
aamulenkillä Central Parkissa huhtikuussa, kun minä juoksin siellä kevään
ensimmäistä puolimaratonia!
Onneksi uuvahdin pyykkivuoren alle tuntia myöhemmin ja
lopulta sain nukuttua asialliset yöunet. Heräämisen jälkeen alkoikin aina yhtä
raivostuttavaneuforinen lähtölaukauksen odottelu. Täytyy myöntää, että
aamulähdöt sopivat minulle paremmin: ylös, ulos ja viivalle. Aamun
poukkoilin ja tanssin ympäri taloa, selasin vanhoja suosikkibiisejä iTunesista
ja luukutin naapureiden iloksi A State of Trance 185 -radiomiksausta
(ensimmäisen Nykin reissun soundtrack) vuodelta 2005. Lopulta käytin roskien
ulosvientiä tekosyynä lähteä hermojenviilennyslenkille. Kahden kilsan
hölkkäilyä merenrannassa + kevyitä koordeja + venyttelyä riitti poistamaan
pahimmat angstit. Oli vain pakko käydä testaamassa osasinko vielä juosta.
Kilometritön valmistautusviikko nakutti jatkuvasti takaraivossa.
Lopulta kello olikin jo yli puolenpäivän, kun heiluin vielä suihkussa.
Pikaisesti juoksuvaatteet päälle, numerolappu + chippi mukaan, puuro + jugurtti
naamaan, pullo urheilujuomaa messiin ja menoksi. Metroon astuessa bongasin
Compressportin kompressiosäärystimiin ja Ironman-rannekkeeseen varustautuneen
juoksijakollegan. Matka sujuikin leppoisasti juoksukokemuksista, Taiwanista,
triathlonista ja Konasta jutellessa ja jenkki-smalltalkiin kiinnihirttäytynyt
kieleni pääsi elementtiinsä.
Kisapaikalle kurvasin Kampin Elixian kautta, jossa
shoppailukrapulani koki hetkellisen ihmeparantumisen: en vaan voi vastustaa Lorna
Janen pop-up kauppoja! Olisin kovasti halunnut ihanat Run Girl Run –trikoot, mutta
midrise-malli ei ole allekirjoittaneen juttu. En halua juosta
pelastusrengas pursuten (=vatsamakkarat) vyötäröni ympärilläni... Mukaan tarttui kuitenkin
puumatrikoisiin sovitettu takki ja ihana treenitoppi.
|
Kuosit kohdillaan ja valmiina Night Runille! |
Kisapaikalle pääsin sopivasti tunti ennen starttia. Autopilotti
päällä kävelin kisakeskuksen halki kamera kädessä ja lopulta pääsin
pukuhuoneille saakka. Siellä tapasin Laura H:n. Fiilistelimme pikaiset pre-race
kuvat ja kävimme nuuhkimassa myös maalialueen tunnelmaa. Stadikalla seuraan
liittyi myös Andrei ja Nina, joiden sisääntulo oli limboten oli ikimuistettava!
|
Kisiksen edessä liput korkealla |
|
Paava Nurmen patsaalla |
|
Stadionin torni on aina yhtä ihana näky |
|
Epävarmalla fiiliksellä mutta aina hymyissäsuin liikkeelle |
|
Osa HCR Street Teamistä kulki omia polkujaan |
Lopulta sain nyittyä numerolapun rintaan ja edellisen Banana
Man Chase Runin chipin muistin vaihtaa HCR-chippiin. Ei chippiä ei
aikaa...olisi maalissa ketuttanut, jos kisajärjestäjät olisivat leikanneet
banaanimiesjuoksun chippiä kengästä irti!
Mindgames
30 minuuttia ennen starttia lähdin verkkailemaan kohti
Vauhtitien starttipaikkaa. Edellisen päivän sateet olivat vihdoinkin luovuttaneet, ilma oli raikas ja aurinko paistoi. Edessä oli jälleen yksi aurinkoinen HCR! Oloni oli todella
epätodellinen matkatessani lähtöviivalle. Mielessä oli tuhat kysymystä ja
epäilevää tuomasta. Miten edellispäivien valvomiset, jet lag, juoksemattomuus
ja väsymys vaikuttaisivat juoksuun? Yhden yön huonot unet ovat anteeksiannettavissa,
mutta miten viikon yökukkuminen? Jalatkin tuntuivat ihmeen raskailta ja
akillesjänteissäkin taisi olla jotain outoa tuntemusta. Lähtökarsinassa
vihelsin lopulta mielen pelin poikki. Yksi kauden isoimmista kisoista oli edessä ja tätä päivää varten olimme HCR
Street Teamissa bloganneet, häröilleet Instagramissa ja heiluneet tuntikaupalla
expossa – sadoista juoksukilometreistä puhumattakaan! Viikon tapahtumat olivat
mitä olivat. Takana oli ehjä puolivuotinen treenikausi ja kuukausi sitten tossu
nousi ihmeen vauhdikkaasti New Yorkin puolikkaalla kesken treenikauden. En
antanut itselleni lupaa pilata kisaa ennen lähtöviivan ylitystä.
Lopulta lähtölasku alkoi ja reilun minuutin kävelyn jälkeen
ylitin lähtöviivan. Katsomosta kuului heti tutun työkaverin kannustus ja
lähtösuoran päässä oli yksi juoksukouluni valmentajista Aki lähettämässä
juoksijat tsempeillä matkaan. Ensimetreistä alkaen fiilis oli ihmeen
rauhallinen. Päätin juosta tasaisen kisan ja lähdin nakuttamaan kilometriaikoja
5.00 / km pintaan. Alkuryysiksessä jäin tavoitteesta jonkin verran, mutta
olihan edessä vielä 21 kilometriä ottaa vahinko takaisin.
Sense or sensibility?
Kisa itsessään oli järkijuoksu. Jalat olivat vähän tukkoiset
ja väsyneet – niillä ei todellakaan tehnyt mielä lähteä revittelemään.
Kilometrikyltti toisensa jälkeen seurasin vain kilometriaikoja. En katsonut
sykettä tai kokonaisaikaa kertaakaan juoksun aikana. Juomapisteillä juoksin
alkuryysiksen ohitse ja nappasin juomat viimeisiltä pöydiltä. Katsoin
vapaaehtoisia toimitsijoita silmiin, kiitin kohteliaasti ja jatkoin matkaa.
Väsyneistä jaloista huolimatta hengitys pelasi loistavasti. Matkan aikana kohtasin oikeastaan vain yhden yllättävän
vastoinkäymisen. Diakonissalaitoksen kulmilta kurvatessa sain todella kivuliaan
kylkipistoksen oikeaan kylkikaareen. Ähisin ja puhisin kylkeä pidellen. Yritin
tasata hengitystä juoksun aikana ja lopulta päässä alkoi heittää
hyperventilaation seurauksena. Pää oli kivun vuoksi hiestä märkänä. Syvillä
rauhallisilla hengityksillä kipu alkoi pikkuhiljaa helpottaa ja pääsin jo
Nordenskiöldinkadulla takaisin juoksurytmiin. Kiitin mielessäni jotain
korkeampaa voimaa, ettei kisa tyssännyt alkuunsa.
Keskuspuiston pätkä oli itselleni helppo ja puolimatkan
lähestyessä juoksin jo muutaman alle 5.00 / km kilsan. Kympin uuden loivan mäen
kävimme jo testaamassa Sykesportin kuvauksissa, joten mäen sijasta keskityin
ihailemaan upeita valkovuokkoja. Kympin kohdalle saavuin kelpoajassa 50:57.
Puolimatkassa oli muutama rento alamäki, joissa olisi ollut kiva lasketella,
mutta aivan pohjoisimmissa mutkissa reitti oli todella kapea. Ohittelut ja
alamäkilaskettelut jäivät haaveeksi.
TÄÄLTÄ voit käydä tsekkaamassa videon HCR Street Teamin ja Sykesportin treeneistä uusimmassa HCR-mäessä!
Matka Pikku-Huopalahteen on reitin mäkisin osuus ja
Pikku-Huopalahteen päästyä tunsin pientä väsymystä jaloissa. Onneksi
ratkaisevalla hetkellä yleisön joukosta kuului taas kannustusta – kiitos Päivi
ja juoksukoulun valmentajat Aki, Alice ja Hannu! Pikku-Huopalahden kurvailut
sujuivat sutjakkaasti, kunnes 16-17 kilometrin kohdalla meno meinasi tyssätä
kokonaan. Pari mäkistä kilometriä hillitsivät vauhtia ja kilometrivauhtiin
livahti 15 sekuntia lisää. Onneksi takataskussa oli vielä yksi varageeli ja
ainakin mentaalisin lisävoimin pääsin takaisin tuttuun rytmiin.
Kohti Olympiastadionia lähdettäessä oli ihana ajatella, että
maaliviiva olikin reittimuutosten vuoksi kilometriä lähempänä kuin aikaisempina
vuosina. Valmentajien tsempit Pikku-Huopalahden nousussa auttoivat, vaikka
huutelin takaisin, ettei enää hymyilyttänyt yhtään. Pystyin
kiristämään ruuvia viimeisille kilometreille ja viimeisessä Stadionin takaisessa
nousussa kehittelin kiriäkin. Mielessä takoi, millaisissa fiiliksissä nousua
raahustetaan elokuussa Helsinki City Marathonilla...
Stadionille tulo meni ihan ohi. Ajatuksissa pyöri vain
loppuaika. Voimia oli stadikalla niin paljon, että loppukiriä olisin mieluusti
jatkanut vielä sata metriä. Kaksi vuotta sitten itkin maalissa ensimmäisen
puolimaratonini jälkeen. Nyt räpelsin Suunnon kanssa kaivaakseni loppuajan
esiin. Suunto näytti 1:46:25. Tämä riitti ennätykseen! Pohkeet jumittivat
vastaan, kun jatkoin kävelyä kohti mitalia ja chipinluovutusta. Pukuhuoneelta
hain nopeasti vettä ja palautusjuomaa. Suuntasin takaisin kentälle
fiilistelemään tunnelmaa ja kirittämään maaliintulijoita. Pian maaliin tuli
Siiri ja hetken kuluttua myös Tanja. Iloisia tuuletuksia, tuhansia hymyjä,
sisuuntuneita kommentteja ja helpottuneita kasvoja – mikä ihana tunnelma!
|
Mitali ja sen kaverit |
|
Minun! |
|
HCR Street Teamin Siiri |
1:46:13
Illan aikanakaan en käsittänyt mitä olin juuri tehnyt.
Loppuaikani oli virallisesti 1:46:13. Ennätysparannusta tuli kuukaudessa
melkein minuutti eikä New Yorkin tapaan HCR:n reitti ole mikään helpoin. Ennen
kisaa oletin, että kisa tulee menemään todella hyvin tai todella surkeasti. Juoksu
ei missään vaiheessa tuntunut kevyeltä ja maalissa totesinkin juoksun olleen
työvoitto. Hengitys pelasi, mutta jalat olivat perässä vedettävää mallia. En
odottanut päivältä uutta ennätystä, joten loppuaikaa en vieläkään osaa ottaa
todesta. Ehkä nämä ”huihai” –valmistautumiset vain sopivat minulle?
|
Itsensä voittajan on helppo hymyillä! |
Stadionilta suuntasin kohti keskustaa, jossa HCR Street
Teamin kanssa hoidimme kisanjälkeisen tankkauksen Cantina Westin margaritoilla
ja mojitoilla. Night Runien kisapaikka oli kadun toisella puolella Kallessa,
mutta allekirjoittanut suuntasi Asicsit kohti kotia. Äitienpäivä tai ei – työt
kutsuivat.
|
Huoltoalueella |
|
Paavon silmä tiukkana |
|
Kisajuomaa |
|
Kisan jälkeistä juomaa |
Tästä tasapainoilen palautumisen ja treenien vedenjakajalla kohti seuraavaa etappia eli Helsinki
Half Marathonia. Olo on onneksi sen verran ryytynyt viikonlopun jäljiltä, että
suurimmat menohalut ovat vielä piilossa. Viikon palauttelut ovat nyt edessä ja sen
jälkeen näillä ohjeilla suunnataan kohti seuraavaa starttia.
Miten teidän HCR sujui? Mihin kisaan suuntaatte seuraavaksi?
In a state
of runner’s coma,
Laura
Oijoi! Onnea juoksusta!:) täällä alkaa pikkuinen kutkuttelu nostamaan päätään, koska muutaman viikon päästä startataan tukholman maratonilla. Ensimmäinen täysmaraton edessä, jaiks!:)
VastaaPoistaKiitos, Satu! Minä vielä juoksentelen mukavuusalueella kesäkuun alkuun saakka. HHM:n jälkeen alkaakin valmistautuminen omalle ekalle kokonaiselle maralle, huh! Hurjasti tsemppiä Tukholmaan! Suurin osa työstä on jo tehty ;)
PoistaJeeee!! Onnea vielä enkasta ja kiitos huipusta raportista!! :)
VastaaPoistaKiitos, Karoliina! En oikein vieläkään usko, että aika oli mitä oli :-D Järjestelyt olivat huiput - iso kiitos! Tsemppiä omiin treeneihin!
Poista